Satamosaari

Purjehduskausi vaikutti jo päättyneen, joten olin pakannut veneen varusteineen talviteloille. Sitten tuli syyskuun viimeinen viikonloppu. Ilman lämpötilaksi luvattiin maalla noin 20 astetta. Veden lämpötila oli selvästi yli 12,5°C, jota pidän omalla kohdallani rajana purjehtimiselle ilman kuiva- tai märkäpukuja. Tuuli olisi leppoisaa 4-6 m/s ennusteen mukaan. Ja kun muita menoja ei ollut, toisin kuin esimerkiksi elokuun loppupuolella, niin oli ilmiselvää, että suuntaisimme vesille!

Syksyisellä Saimaalla oli paljon nähtävää. Sekä purje- että moottoriveneitä liikkui useita ja maisemaa sävyttivät syksyiset värit. Menomatkalla purjehdimme noin 5 m/s puhaltavalla kaakkoistuulella Satamosaareen. Jostain syystä köliveneet eivät oikein pysyneet Sarastuksen vauhdissa. Tiedä sitten oliko kyseessä niiden syysväsymys vai meidän tavallista kevyempi lasti.

Hiukan yllätti, kuinka paljon veneilijöitä saareen oli tullut viettämään lämmintä syksyistä päivää. Selvästi säätilan muutos ei ollut jäänyt huomaamatta muiltakaan. Emme viipyneet Satamosaaressa pitkään, vaan lähdimme evästauon jälkeen purjehtimaan kohti lähtöpistettä, koska auringonlaskuun ei ollut enää pitkälti.

Meloimme Satamosaaren laguunista pois, minkä jälkeen tuuli alkoi ottaa purjeisiin. Sarastus eteni myötätuulen voimin pitkin järvenselkää.

Täytyy sanoa, että purjehtiminen syksyisellä Saimaalla vain veden ja lintujen ääniä kuunnellen ja kultaisen hetken värjätessä maisemaa oli upea kokemus. Suuntasimme kohti Hiekkapakkaa noin kolmen solmun nopeudella. Olimme tarkoituksella suunnitelleet retken niin, että paluumatkalla voitaisiin käyttää mahdollisimman paljon myötä- ja sivutuulta hyväksi, jotta viilenevän illan vaikutus jäisi vähäiseksi. Pärjäsinkin T-paidassa Hiekkapakalle saakka, jossa suunnan muuttaminen sai tuulen puhaltamaan sivulta paapuurin puolelta ja auringonlaskun ilmaa viilentävä vaikutus alkoi samalla myös tuntua.

Tullessa olimme nähneen kauempaa, että Hiekkapakalla oli tapahnut jotain, joka oli muuttanut saaren siluettia dramaattisesti. Paluumatkalla purjehdimme lähempää nähdäksemme, mitä tuolla pienellä sympaattisella sepelirantaisella saarella oikein oli tapahtunut. Selvästi joku oli tullut siihen johtopäätökseen, että saaren puusto alkoi olla sen verran korkeaa, että se häiritsi Ilmatieteenlaitoksen sääaseman mittauksia. Lähes kaikki puut saarelta oli siis kaadettu pois. Sinällään ihan siistiltä Hiekkapakan uusi parturoitu ilme näytti.

Aurinko laski ja kuu nousi. Porvarillinen hämärä alkoi ja vaihtui ennen pitkää nauttiseksi hämäräksi. Loistoihin syttyivät valot. Saimme kokea kuutamopurjehduksen ja ihailla samalla pimenevää Saimaata.

Muuttoluodon eteläpuolella, jossa syväväylän neljä haaraa kohtaavat, koimme hiukan jännitystä. Pohjoisen suunnasta lähestyi alus, joka sen kulkuvalojen perusteella kulki meistä nähden etuvasemmalle. Ennen pitkää aluksen molemmat sivuvalot (punainen ja vihreä) alkoivat näkyä yhtäaikaa, mikä tarkoitti sen tulevan kohti. Koska tuuli oli sillä kohtaa heikohkoa, päätimme ottaa melat avuksi. Voimalla meloen pääsimmekin ajoissa pois aluksen alta.

Ennen rantaa nauttinen hämärä muuttui astronomiseksi hämäräksi, joka ihmissilmän kannalta on sama kuin yö. Loppumatkasta tuuli reipastui saaden veneen liikkumaan noin viiden solmun nopeudella perille saakka.

Saavuimme pimeään rantaan, jossa pakkasimme veneen ja ajoimme sitten kotiin. Jos kausi loppuu tähän, niin sen loppu oli oikein hieno.