Litillä Päijänteellä

Mitä ihmettä Wayfarer-purjehtija tekee Lightning-veneen kyydissä ja vielä niinkin kaukana kuin Päijänteellä? Ei ainakaan tekemässä venekauppoja.

Olimme Sepon kanssa jo jonkun aikaa suunnitelleet purjehdusretkeä kahdestaan Päijänteelle. Koska molempien veneiden tuominen ei tuntunut järkevältä, päätimme tällä kertaa mennä Litillä ja seuraavalla kerralla Wayfarerilla.

Laskimme veneen vesille Korpilahden satamasta, joka muuten vaikutti oikein mukavalta paikalta, ja suuntasimme etelää kohti. Aurinko paistoi ja tuuli puhalsi mukavasta pohjoisesta. Pysähdyimme syömässä eväitä eräässä pienessä kalliorantaisessa saaressa, joka on Sepon vakiopaikkoja. Mukava saarihan se oli keskellä pohjoista Päijännettä. Paikallinen järvipelastus tuli kyselemään, että onko meillä kaikki kunnossa, koska purjejolla pienen saaren rannassa ei kai ollut heille kovin tavanomainen näky.

Itselleni Liti oli mielenkiintoinen kokemus. Verrattuna Wayfareriin metrin pidempänä ja enemmän kilpaveneenä se oli luonnollisestikin nopeampi. Saavutimme suhteellisen helposti kahdeksan solmun nopeuden, mikä vaatii Wayfarerilla keliltä ja miehistöltä paljon. Lisäksi yksi metri lisää saa veneen tuntumaan selvästi massiivisemmalta ja tietysti vakaammalta. Itse olen ehkä tottunut enemmän pienemmän veneen ketteryyteen, joka saa veneen tuntumaan hallittavammalta. Oli myös mielenkiintoista nähdä Pause, koska se on Sepon itsensä rakentama. Arvostan ihmisiä, jotka ovat rakentaneet veneensä itse.

Kuvia en paljoa ehtinyt ottamaan, mutta veneistä, eri rikityypeistä ja veneenrakentamisesta tuli tarinoitua kovastikin. Pohjoinen Päijänne oli rantaprofiililtaan Saimaata mäkisempi ympäristö, mikä miellytti silmää. Tekisi joskus mieli purjehtia Päijänne päästä päähän.